Taisi olla perjantai, kun Kemikalion ovesta sisään astuessani tajusin, miksi lähdin kotoa torstaina. Mummo, joka uteli mun etunimeä ja antoi lahjaksi kuudet korvakorut. Lauantaina tapasin toisen mummon. Mummon, joka myi venäläistä tupakkaa Lordiaukiolla ja on tienannut toista miljoonaa (mummon)markkaa pulloja keräämällä. Myöhemmin lauantaina diskoteekissä pajapäissäni olisin kaiketi mielummin rustannut rakkauskirjeitä koreaksi kuin tanssinut polkkaa trumpettihousuisen miehen vanavedessä. Aamuyöllä kävellessäni pimeässä silmät kiinni kohti Rantavitikkaa ohi punaristisen kirkontornin ei päässäni pyörinyt uunimakkaran lisäksi yhtään mitään. Jumala ilmestyi minulle aiemmin samana päivänä, alastomana, ja minä luulin saavuttaneeni näyttämöllä vihdoin jotain suurta. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. On saapua kotiin. En puhunut bussimatkalla kenellekään, koska taisin saada tarpeekseni sosiaalisuudesta - etenekin ilvesten sopimattomasta sosiaalisuudesta. En tiedä, mitä pitäisi ajatella omasta iästään, kun ikätoverit perseilevät ala-asteen käytävillä ja toteavat sen olevan jees. Bussissa viereisessä penkkirivisissä istui 30-v-pariskunta, joka osti viimeisellä pysähdyksellä huoltsikalta uusimman Kallen yhteiseksi matkalukemiseksi. Pariskunta tutki lehteä onnellisena kera kaksi päivää vanhan pitsan sekä karpalolonkeron. Hyvästi Rollo. Parin viikon päästä Mikkeli. Matkustelu kuulemma avartaa. Vaikka en olekaan koskaan poistunut Suomesta, mä olen ymmälläni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti