Nuoret hurjat

CASE ONE:

Nousen bussiin numero 30, Hervannasta keskustaan. Istun teoriakoerintamalla koetun tappion lannistamana naama verillä ja sielu kiloin paloiksi pilkottuna bussin taaimpaan nurkkaan facebookatakseni rauhassa nokian karvalakkimallisella simpukkapuhelimellani. Selviän kunniakkaasti matkan puoliväliin, kunnes bussiin pelmahtaa kahdeksan 10-12 -vuotiaan pikkupojan muodostama parvi. Pojat suuntaavat uhkaavana rintamana määrätietoisesti suoraan bussin takaosaan. Voi pyhä Sylvi, juuri sinne, missä minä nuolen kyynel poskella haavojani.

   Painaudun refleksinomaisesti bussin ikkunalasia vasten huomatessani, että silmänräpäyksessä olen totaalisesti ympäröity noilla vihaamillani nenäkkäillä, kovaäänisillä pikkuotuksilla, jotka eivät kaihda keinoja missään tekemässään. Pääni valtaa sekasorto: 

"Mitä noi musta ajattelee. Apua, kohta mua jo haukutaan. Toi yks yksilö katto mua pitkään ja oudosti. Apua, mä en kestä, jos ne pitää mua ihan luuserina. Mä en ikinä pääse tästä bussista ulos, koska noi tukkii tien..."

    Hapuilen katseellani vertaistukea bussin muista matkustajista. Ei ole totta! Kukaan muu ei ole mukana tässä sydämen liikalyöntejä aiheuttavassa tapahtumassa. Ainoa vaihtoehtoni on...ryhdistäytyä:

"Okei, ei hätää. Mikä mua vaivaa? Mistä tää johtuu? Periaatteessahan noiden pitäis pelätä mua. Ja kunnioittaa. Mähän oon noiden mielestä ihan cool eiks vaan?"

Sekunteja kuluu. Odotan vastausta. Kukaan ei vastaa.

"Eli mä en oo noiden mielestä cool. Kun mä nostan perseeni, ne todennäkösesti latelee mulle joukon solvauksia. Tai ainakin edes yhden. Voi taivas, miksi en vain kävellyt kotiin."

    Bussi sukeltaa rautatieaseman tunneliin, ja tajuan, että on aika painaa Stop-nappulaa. Kurotan tärisevän käteni käppipäisen yksilön nenän edestä ja teen nopean painalluksen. Tartun reppuuni epävarmasti ja liikehdin levottomana penkissäni, jotta nuo möykkäävät tolvanat ymmärtäisivät minun jäävän pois. Rukouksiini ei kuitenkaan vastata, joten minun on pakko kommunikoida näiden monstereiden kanssa:

"Anteeks, mä jäisin tässä pois."

Hiljaisuus.
Perse siirtyy.
Toinen.

Könyän nurkasta käytävään.

"Kiitos!"

Tuomio:

"Ihan vitun ruma reppu. Ähähähää!"

En kykene vastaamaan, koska pelkään. Bussin pyörien liike ei tunnu loppuvan millään. Ahdistaa ja tekisi mieli kurittaa jokaista maailman pikkupoikaa.

    Bussin ovi aukeaa, ja minä hyppään hankeen. Kenkään menee lunta, ja olen valmis tarttumaan seuraavaan maassa lojuvaan mäkin paperipussiin  hyperventiloidakseni oikein kunnolla.

------------------------------------------------------------------------------------------

CASE TWO:

Viiala.

Kävelen pakkasessa aurinkolaseihin sekä riemunkirjavaan anorakkiin sonnustautuneena kohti lapsuudenkotiani. Mietin, kuinka nämä kulmat eivät koskaan muutu, ja kuinka päättäväiset askeleeni ovat täynnä riemua matkatessani kohti hampaattoman koirani  iloista tervehdystä.

Voi ei.

Näkökentässäni kolme kappaletta humantereja. Juuri, juuri niitä 10-12 -vuotiaita koviksia. Seppälän seikkailuhousuihun sonnustautuneita. Tämä ei tiedä hyvää, ne seisovat juuri minun reitilläni.

   Sydämeni pamppailee. Pysähdyn ja jään tuijottamaan poikia. Olen jo ajatutumassa paniikin valtaan, kunnes...kunnes käännän rintamasuuntani ja lähden kävelemään toiseen suuntaan.

Kävelin kaksi kilometriä matkaa pidentävää kiertotietä, koska minulla on pikkupoikafobia.

 

Vertaistukea? Anyone?